Vaaliperiaate ja demokratia

Nykyisin parlamentarismi ja demokratia samastetaan toisiinsa. Näin ei ole ollut vielä kovin kauaa, vaan ”demokratian” nykyinen merkitys on muotoutunut 1900-luvun aikana. Radikaalin työnväenliikkeen ja köyhien ajamasta demokratiasta sana omittiin muidenkin käyttöön, mutta muuttuneessa merkityksessä. Isosta-Britanniasta lähtöisin olevan parlamentarismin ja erityisesti Antiikin Ateenaan liittyvän demokratian erot ovat todellisuudessa suuria, ja käsitteiden käyttö toistensa synonyymeina estää meitä ajattelemasta sitä, millaista kansalaisten valta todella voisi olla.

Parlamentarismin nykyiseen muotoon kuuluu kiinteästi vaaliperiaate. Vaalit sopivat markkinoiden muovaamaan ajattelutapaan, sillä vaaliperiaate on pitkälti analoginen markkinaperiaatteen kanssa. Vaalit mukailevat politiikassa niitä valtasuhteita, jotka talousjärjestelmä tuottaa.

Antiikin Ateenan arvontakone, joilla valittiin kansalaisia hallintoelimiin. (Kuva: Nick Stenning.)

Vaalit ja markkinat

Vallitsevaan talousjärjestelmään olennaisesti kuuluva kilpailu muovaa ihmisten ajattelutapaa ja kulttuuria siten, että niitä leimaa yleisesti kilpailullisuus: erilaiset pelit, urheilu, viihdeohjelmat jne. perustuvat useimmiten ajatukselle, jonka mukaan kilpailu on paras keino selvittämään, ”kuka on paras” — yhteistyön kautta saatavat tulokset eivät puolestaan kulttuurissamme korostu, vaikka ihan yhtä hyvin pelit, ohjelmat ja muut vastaavat voisivat perustua yhteistyöhön.

Vaaliperiaate perustuu myös kilpailulle. Ajatellaan, että kilpailun kautta saadaan valikoitua edustajat, jotka parhaiten edustavat ihmisten mielipiteitä. Ajatus on hyvin pitkälle analoginen markkinaperiaatteen kanssa. Markkinoilla parhaimmat tuotteet menestyvät ja kuluttajat ratkaisevat markkinoiden voittajat ja häviäjät ostopäätöksillään. Vaaleissa puolueet ja puolueiden asettamat ehdokkaat kilpailevat ”äänestäjistä” (voidaan ajatella, että kansalaiset äänestäisivät erilaisten vaaliohjelmien välillä, mutta käytännössä kyse on pikemmin siitä, että vaaleissa valitaan se ihmisjoukko, jolle annetaan äänioikeus päätösten tekemiseen). Samoin kuin markkinoilla, vaaleissa parhaiten menestyvät ne, joilla on eniten rahaa ja mahdollisuuksia panostaa kampanjointiin sekä ne, jotka saavat eniten julkisuutta. Markkinat ja vaalit eroavat siinä, että markkinoilla köyhimmät joutuvat käytännössä valitsemaan tuotteista halvimpia tai jättämään ne kokonaan ostamatta. Kuitenkin myös vaaleissa kaikkein köyhimmät rajautuvat usein pois, sillä he eivät osallistu valintaan.

Voidaan ajatella, että vaaleissa erilaiset aatteet kilpailevat, ja niiden avulla ratkaistaan, mitkä ovat erilaisten suuntausten väliset voimasuhteet. Vaalit vaikuttavat kuitenkin vahvasti puolueiden tapaan toimia. Puolueet pitävät ennen vaaleja esillä asioita, joiden olettavat vetoavan kansalaisiin. Lisäksi yhteiskunnassa vallitsevat valtasuhteet vaikuttavat siihen, miten asioita käsitellään julkisuudessa ja ketkä ylipäätään pääsevät julkisuuteen. Vaaleissa vallitsevat valtasuhteet kertautuvat. Muunlaiset valintamenetelmät ja kansalaisten suora päätäntävalta eivät tietenkään poistaisi näitä valtasuhteita, mutta mahdollistaisivat nykyistä paremmin puuttumisen näihin valtasuhteisiin.

Vaaleissa erilaiset mielikuvat ja niillä pelaaminen korostuvat. Vaalit eivät tuo politiikkaa kansalaisten arkipäivään, vaan ruokkivat sellaista tapaa toimia, joka etäännyttää kansalaisia poliittisen päätöksenteon maailmasta. Puolueet ja ehdokkaat tekevät erilaisia ”lupauksia” — joita sitten on joko mahdotonta pitää, tai joita ei ole tarkoituskaan pitää. Kerran vaikutusvaltaa ja näkyvyyttä saaneet puolueet ja henkilöt saavat sitä jatkossakin, ja kerran valituksi tulleen on helpompi tulla uudelleenkin valituksi. Tämä muodostaa ”poliitikkojen” eliitin, jolloin tietty osa kansalaisista tekee uran ”politiikassa”.

Tällöin päätöksentekijät erkanevat muista kansalaisista. Tilanne synnyttää poliitikoille myös omia, ryhmäkohtaisia intressejä, jotka edesauttavat edelleen päätöksenteon ja siihen liittyvien prosessien etääntymistä kansalaisista. (Poliitikkojen ydinryhmällä on erittäin kiinteät yhteydet myös taloudelliseen eliittiin — osa kuuluu siihen itsekin — tällöin poliitikkojen ja ”elinkeinoelämän” intressit yhtyvät; tämä suhde on kiinteä myös muista syistä, joista myöhemmin tiiviisti lisää. Kansalaiset eivät edes osallistu virkamiesten valintaan, joilla on keskeinen asema päätöksenteon valmistelussa ja sitä kautta myös päätösten ohjauksessa.)

Vaalit asettavat ihmisiä toisiaan vastaan ja luovat jakolinjoja niidenkin välille, joiden muuten kannattaisi tehdä yhteistyötä. Vaalit ja puoluejärjestelmä tuottavat tarpeellisten vastakkainasettelujen rinnalle myös tarpeettomia vastakkainasetteluja.

Vaalikamppailuja voidaan ajatella kuitenkin ihmisiä aktivoivana ja innostavana tapahtumana. Moni tietää itse omasta kokemuksestaan, kuinka jännittäviä kilpailuja vaalit parhaimmillaan voivat olla. Tämä on totta, mutta voisi ajatella, että vastaavaa kamppailua voisi käydä muutenkin. Nykyistenkaltaisten vaalien puuttuminen muuttaisi puolueiden roolia merkittävästi. Puolueohjelmia ei enää muotoiltaisi vaaleja ajatellen, vaan keskityttäisiin nimenomaan niihin asioihin, joita yhteiskunnassa halutaan edistää. Ei olisi enää mitään järkeä tuottaa vain ympäripyöreitä papereita, joita käytetään äänestäjien haalimisessa. Keskustelua erilaisista vaihtoehdoista tulisi käydä jatkuvasti, eikä vain vaalien alla, kuten nykyisessä parlamentaarisessa järjestelmässä.

Parlamentarismi

Juuret parlamentarismilla on anglosaksien hallinnossa ensimmäisen vuosituhannen jälkipuoliskolta. Witena gemōt, ”viisaiden miesten kokous”, oli keskeinen anglosaksisen Englannin poliittinen instituutio noin vuosina 600-1100. Vuonna 1236 kokoontui ensimmäinen parliament, kuninkaallisten ja ylhäisimpien yhteinen järjestetty keskustelutilaisuus. Kolme vuosikymmentä myöhemmin, 1265, kokoontui de Montfortin parlamentti, johon kutsuttiin edustajia maakunnista ja kunnista.

Parlamentarismin nykymuoto on lähtöisin Englannista 1600–1700-luvuilta, josta on peräisin myös Montesquieun kuvaama vallan kolmijako, jolla rajoitettiin kuninkaan valtaa. Englannin imperiumin ja Yhdysvaltain (nyttemmin myös Euroopan) vaikutuksesta parlamentaarinen hallintotapa on levinnyt ympäri maailman.

Parlamentaarisessa järjestelmässä hallituksen tulee nauttia kansanedustuslaitoksen luottamusta. Ennen muuta Englannin kehitykseen nojaavan monistisen koulukunnan mukaan parlamentarismi johtaa hallituksen ja parlamentin enemmistön vallan sulautumiseen. Manner-Euroopalle luonteenomainen dualistinen tulkinta näkee parlamentarismissa tasapainoon johtavan vallankäytön muodon ja korostaa valtionpäämiehen asemaa välittäjänä ja erotuomarina. (Parlamentarismi nykyisessä [valtavirran] valtio-opissa, ks. Suomen poliittinen järjestelmä -verkkokirja.)

Kansalaisuuden laajentuessa suurempi joukko ihmisiä on päässyt osallistumaan valtiollisiin ja kunnallisiin vaaleihin äänioikeutettuina ja ehdokkaina. Parlamentarismi vakiintui 1900-luvun loppupuoliskolla ”tavallisten aikojen” hallintomuodoksi kehittyneissä markkinatalousmaissa. Olennaisena parlamentarismiin kuuluu lainsäädäntöelimen valinta vaaleilla (vaalitavoissa on paljon vaihtelua).

1800-luvulla ”demokratia” oli vielä hyljeksitty köyhien ja työväenliikkeen piirien ulkopuolella. Antiikin filosofien tekstejä seuraten demokratiaa pidettiin köyhiä suosivana, sillä kaikkien osallistuessa päätöksentekoon köyhät pääsisivät asettamaan oman ”diktatuurinsa”, koska suurin osa väestöstä oli köyhiä. Työväenliikkeessäkin (sen valtavirran osalta) varsinaisen demokratian ajaminen unohtui sen keskittyessä 1800-luvun lopulla parlamentaaristen keinojen käyttöön ja kansalaisuuden laajentamiseen. Esimerkiksi Karl Kautskyn kirjoituksista tulee esiin se harhakuva, jonka vallassa työväenliike oli ja on edelleen: kun kansalaisuuden laajentumisen myötä työväestö sai äänioikeuden (myöhemmin naisetkin), oletettiin että työväestö pääsee näin valtaan parlamentarismin kautta, ja siten parlamentaarisin keinoin myös demokratia toteutuisi.

Demokratia

Luonnonkansoilla päätökset tehtiin/tehdään yleensä yhteisesti ja väestö oli tasavertaista. Eristäytyneimmillä kansoilla ei ole edes minkäänlaisia johtajia (usein johtajiksi muodostuvat muiden kansojen kanssa kauppaa käyvät ja yhteyshenkilöinä toimivat) — ”poppamiestenkin” asema voi usein muistuttaa lähinnä lääkärin asemaa, vaikka joissain kansoissa heillä on myös merkittävää vaikutusvaltaa. Väestön kasvaessa ja työnjaon kehittyessä kaikki eivät enää voi osallistua samanaikaisesti kaikista yhteisistä asioista päättämiseen, joten on valittava päätöksentekijöiksi edustajia ja virkamiehiä.

Demokratia on eräs ratkaisu luokkiin (rikkaat ja köyhät) jakautuneen, väestömäärältään suuren yhteiskunnan päätöksenteon järjestämiseksi. Malliesimerkkinä tästä pidetään Antiikin Kreikan, erityisesti Ateenan, demokratiaa. Parhaimmillaan Ateenan metropolialueen väkiluku oli Antiikin aikana noin puoli miljoonaa ja näistä vapaita miehiä (demos) oli noin 8 % eli 40 000. Demos oli sisäisesti jakautunut erilaisiin luokkiin tulojensa mukaan.

Antiikin Ateenan ekklesia oli hyvin toisenlainen kuin parlamentaarinen järjestelmä. Demokratia ei ollut edustuksellista, vaan pikemmin suoraa. Antiikin näkökulmasta ”edustuksellinen demokratia” ei ole demokratiaa laisinkaan, vaan eräs aristokratian tai harvainvallan muoto, jota vain on alettu kutsua ”demokratiaksi”. (Ehkä parlamentarismi piti markkinoida ”demokratiana” jotta poliittinen järjestelmä saatiin vakiinnutettua.)

Aristoteles pitäisi Suomen nykyistä valtiomuotoa demokratian ja oligarkian sekoituksena, tai vain harvainvaltaisena. Virkamiesten valintatapaa hän pitäisi erittäinkin harvainvaltaisena, ja demokraattinen tapa olisi byrokraattien arpominen kansalaisten joukosta. (Aristoteleen tarkoittamilla ”virkamiehillä” olisi yleensä myös suoraa päätäntävaltaa.) Vaaleja hän pitää harvainvaltaisena piirteenä. (Politiikka 1294b.) Myös Platon (ks. Lait, erityisesti III kirja ja Valtio 557a) ja muut Antiikin lähteet yhdistävät arvonnan demokratiaan. Aristoteles pitää demokratiaa köyhiä suosivana. Hän itse suosisi mieluummin aristokratiaa.

Antiikin demokratiassa arvonta oli keskeinen menetelmä silloin, kun valittiin edustajia. Tähän tarkoitukseen valmistettiin erityisiä arvontakoneita (kleroteria). Arpominen piti järjestyksen kansalaisten (vapaiden miesten) kesken tasavertaisena ja ehkäisi korruptiota ja kansalaisista erillisen poliittisen eliitin syntymistä, jollaisen vaalit väistämättä muodostaisivat. Arvonnan edessä kaikki ovat tasa-arvoisia ja arvonta on hyvin tehokasta niin taloudellisesti kuin työvoiman kulutuksen kannalta.

Paul Demontin mukaan arvonta ei sinänsä alunperin ollut leimallisesti demokraattista siten miten Aristoteles ja Platon siitä kirjoittavat, vaan demokratian myötä arvonta sai demokraattisen merkityksensä. Hänen mukaansa arvonnan lähtökohta oli aluksi uskonnollinen: valinta arpomalla osoitti jumalten valintaa. Demokratian kehittyessä arvontamenetelmää sovellettiin jatkuvasti entistä laajemmin, jolloin se muodostui keskeiseksi demokratian piirteeksi, mutta sinänsä arvontaa voitaisiin käyttää myös aristokraattisesti.

Demokratiassa — jossa kaikilla kansalaisilla olisi tasavertainen mahdollisuus osallistua yhteisten asioiden hoitoon — kaikkia kansalaisia koskevista yleisen tason asioista päättäviin elimiin jäsenet valittaisiin arpomalla. Jos ei halua osallistua päätöksentekoon, voi paikalleen valita esimerkiksi jonkun tuttavistaan. Asioita valmistelevia virkamiehiä varten voisi järjestää vaalit (Ateenassa heidät arvottiin), mutta lopulliset päätökset tekisivät suoraan kansalaiset.

Jos halutaan tietää asukkaiden mielipide johonkin asiaan, ei silloin kysytä vaaleilla valituilta henkilöiltä, vaan otetaan otos koko väestöstä. Erityiskysymyksiä kuten vaikkapa terveydenhuoltoa varten päätöstentekijät tulisi valita alan ammattilaisten joukosta. Laajoista yksittäisistä kysymyksistä, suurista taloudellisista hankkeista, sotatoimista jne. voisi järjestää myös kansanäänestyksiä. Kansalaisten valtaa olisi kehitettävä myös työpaikoilla ja laajemmin taloudessa.

Demokratian toteuttaminen olisi mahdollista, mutta se ei onnistu parlamenttien kautta. Samalla tiedonkulun pitäisi olla nykyistä vapaampaa ja ihmisten taloudellisen aseman tasavertaisempi.

Demokratia vaikuttaa tällä hetkellä kaukaiselta ja utooppiselta ajatukselta. Siten demokratian pohtiminen kuitenkin on ajankohtaista, että tietotekniikka ja tietoverkot tuovat uusia mahdollisuuksia kansalaisten valtaan. (Aiheesta lisää ks. Paul Cockshottin artikkeli sähköisestä ja Ateenan demokratiasta.)

Parlamentarismin rajoista

Vaalien alla ja aikana käydään julkista keskustelua yhteisistä asioista, mutta keskustelu on hyvin vääristynyttä. Usein puolueet voivat vaalikeskusteluissa kannattaa hyvin erilaisia asioita kuin sitten parlamenteissa toimiessaan. Päätökset muotoutuvat usein puolueiden välisten erilaisten sopimusten ja lehmänkauppojen kautta.

Parlamentarismia ei voi pitää (klassisessa mielessä) demokratian muotona. Lisäksi vallitseva talousjärjestelmä kahlitsee poliittisia päätöksiä monin tavoin, edelleen vähentäen ”demokraattisuutta” (jota voisi 1900-luvun alun tapaan kutsua pikemmin ”demokratismiksi”).

Claus Offe kuvaa kirjassaan Contradictions of the Welfare State (MIT Press, 1984) miten kapitalistisen valtion toimintaa ohjaa ja rajaa neljä toimintaehtoa valtion poliittisesta muodosta riippumatta:

(1) Yksityinen tuotanto – pääoma ja työvoima ovat yksityisessä omistuksessa ja yksityiset päätökset ohjaavat tuotantovälineiden käyttöä;

(2) verotusrajoitteet – poliittisen vallan mahdollisuudet edistää mitään päämääriä riippuvat verotuksen kautta saatavista varoista ja näin yksityisen pääoman kasautumisen suuruudesta;

(3) kasautuminen – valtiovalta on riippuvainen kasautumisprosessista, ja tästä syystä valtiovallalla on intressi edesauttaa sellaisia olosuhteita, jotka edistävät pääoman yksityistä kasautumista;

(4) legitimiteetti – periaatteessa parlamentaarisissa hallintomuodoissa kullakin puolueella on mahdollisuus valtioinstituution hallintaan siinä määrin, mitä se kerää ääniä vaaleissa. Tämä mekanismi peittää alleen sen, että materiaalisesti valtiovallan käytettävissä olevat resurssit riippuvat ensisijaisesti kasautumisprosessista, eivätkä äänestäjien preferensseistä. (Offe 1984, 119–121.)

Toisin sanoen kapitalistisen valtion poliittinen valta määräytyy kahdesta suunnasta: valtion institutionaalinen muoto määräytyy edustuksellisen hallinnan sääntöjen mukaan, ja samalla valtiovallan materiaalinen sisältö on kasautumisprosessin jatkuvien vaatimusten varassa. (Emt., 121.)

Parlamentarismiin keskittyvä poliittinen toiminta on hyvin rajoittunutta. Parlamentarismi on vain eräs päätöksentekijöiden valikoitumisen tapa, eikä se ole luonteeltaan demokraattinen. Vaikka se sitä olisikin, ja vaikka vaalien kautta muodostettavat valtuustot ja eduskunta olisivat ”kansa pienoiskoossa”, parlamentaarisella toiminnalla on paljon rajoitteita, joista talousjärjestelmä ei ole vähäisin (tästä lisää laajemmin myöhemmässä jutussa, jahka saan tutkimusta edistettyä).

Lopuksi

Läntisten tasavaltojen hallintamuotoina on erilaisia versioita parlamentarismista (poikkeuksena ehkä Sveitsi, jota voisi pitää demokratian muotona — en tunne Sveitsiä kovin tarkasti, mutta siellä käytetään paljon monia demokraattisia päätöksentekotapoja kuten kansankokouksia ja kansanäänestyksiä; lisäksi Sveitsissä on kansanarmeija).

Vaaleihin perustuva valintatapa tekee politiikasta pinnallista ja suosii varakkaita sekä sopii hyvin yksiin taloudellisen vallan kanssa. Politiikka muovautuu imagoksi, ulkonäöksi, estetiikaksi; tyyliksi (siis suppeassa mielessä, esimerkiksi Pertti Lappalainen puhuu Poliittisen tyylin taito -kirjassaan tyylistä laajassa merkityksessä ”politiikan muotosisältönä”, ja itse pidän sen merkitystä politiikassa analogisena metodin merkitykselle tutkimustyössä; ks. Lappalaisen artikkeli Politiikan tyylikkyys). Politiikan muoto on tärkeämpää kuin sen sisältö. Tämä on eräs syy sille, miksi ”politiikka on muuttunut”. Mielikuvien merkitys korostuu sitä enemmän mitä kauemmas päätöksenteko erkanee kansalaisista.

Todellisuudessa politiikka ei tietenkään ole muuttunut estetiikaksi ja mielikuviksi, vaan se näyttäytyy yhä enemmän sellaisena, sillä materiaalisiin poliittisiin prosesseihin ei pystytä kiinnittämään julkisuudessa niin hyvin huomiota. Päätöksenteon erkaantuminen kansalaisista ja julkisuuden dynamiikka muovaavat sitä, millä keinoin kannatusta tai legitimiteettiä päätöksille haetaan; tästä syystä estetiikka ja mielikuvat korostuvat.

Kaikesta esittämästäni kritiikistä huolimatta vaaleja ja parlamentarismia voi ja pitää mielestäni käyttää hyväksi nykyisessä poliittisessa toiminnassa. On kuitenkin ymmärrettävä sen rajat, jotta voi paremmin keskittyä olennaiseen: politiikkaan.

* * *

Demokratiassa on hyvin monta mutkaa ennen kuin se pystyttäisiin toteuttamaan. Erilaisia mahdollisuuksia on kuitenkin mietittävä. Jos jumiudutaan ajattelemaan tietystä hallintotavasta, että se on paras mahdollinen, eikä nähdä sille vaihtoehtoja, ei kehitystäkään tapahdu. Nykyistä parlamentarismia on pyrittävä käyttämään hyväksi siten, että poliittista (ja taloudellista) järjestelmää muovattaisiin demokraattisemmaksi. Varsinaista demokraattista yhteiskuntaa ei voida nykyisen parlamentarismin puitteissa saada aikaan, mutta sitäkin kautta voidaan lisätä mahdollisuuksia toiminnalle demokraattisen yhteiskunnan toteuttamiseksi.

Mainokset

One thought on “Vaaliperiaate ja demokratia

  1. Hei,

    Kiitos ajatuksia herättävästä raikkaasta kirjoituksesta. Poliitikkojen eliittiryhmän erottamaton yhteys ja merkittäävältä osin kuuluminen taloudelliseen esliittin ei jää vain siihen. Mielestäni eliittipoliitikkojen sidosryhmään kuuluvat tosiasiassa myös median ja tuomiovallan esliitti. Poliittinen eliitti valitsee esim. Suomessa ylimmän tuomiovallan edustajat. Ehkä some muuttaa ja vähentää poliittisen eliitin otetta mediasta.

    Kun lihansyöjäeläimet näkevät haaskan, kaikki ryntäävät nopeasti repimään parhaita paloja. Voimakkaimmat saavat eniten. Ihmisten yhteiskunnissa haaska on isännätön kansalaisilta koottu raha, josta kaikki yrittävät raastaa itselleen yhä vain suurempia osia. Ihmiset muodostavat rahan ottamiseksi erilaisia ryhmittymiä, keskenään kilpailevia puolueita ja etujärjestöjä. Puolueet voimakkaimpina määräävät missä järjestyksessä ja miten paljon muut saavat. Kun haaska alkaa vihdoin ehtyä, ne järsivät kansalaisia luita myöten.

    Jos oikeasti tahdotaan yhteiskunnan ja sen ihmisten voivan nykyistä paremmin, on puolueiden asema ja voima asetettava kriittiseen tarkasteluun. Nykyinen puoluedemokratia vie meitä aina vain huonompaan tilaan. Kaikista puolueiden laatimista hyvistä ohjelmista huolimatta köyhien määrät kasvavat vuosi vuodelta aina vain enemmän ja enemmän.

    Meidän on haastettava puolueet. Eivät ne vapaaehtoisesti luovu sentinkään verran haaskastaan. Kun tahdotaan säilyttää yhteiskuntarauha, ei niitä voida pakkotoimin lopettaa. On siis kehitettävä niin houkutteleva realistinen demokratiapaketti, että puolueet ostavat sen, koska innoissaan eivät näe sen lopputulosta, puoluevallan vääjäämätöntä vähenemistä kansanvallan lisääntymiseksi. Pakettia kootaan jo.

    Ystävällisin terveisin

    Pentti Viljakainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s