Historiantutkimuksen metodista

Tein juuri viimeisen opintoihin liittyneen historian tentin (teknologian historiasta). Alunperin minun piti tehdä historiasta toinen pääaineeni — mutta sattumalta itse Historia päätti toisin. Olen kuitenkin varmasti aina todella kiinnostunut paitsi historian lukemisesta, myös sen tutkimisesta ja siihen liittyvästä metodologiasta. Maallikkoudestani huolimatta tahdon pyöritellä tässä muutamia asiaan liittyviä ajatuksiani, sillä homma on ns. helvetin kiinnostavaa. (Ammattilaiset ovat tervetulleita nälvimään.) Ai niin: oikeastaan kirjoitan tässä lähinnä aatehistoriasta, mutta kestävimmät teistä saavat myöhemmin kärsiä muistakin (muutakin) historiantutkimusta koskevista ajatuksistani.

Eli: kirjoittelen tässä muutamista metodologisista ratkaisuista, joista oletan olevan hyötyä kaltaisilleni intohimokkaille (aate)fossiilientonkijoille.

Miten tongin fossiileja

Oma kokemukseni historian tutkimuksesta rajautuu aatehistoriaan. Olen tutkinut Antonio Gramscin ajattelua kandissani (edeltävä linkki ei johda siihen), ja tällä hetkellä menetän hermojani vuoden 1968 jälkeisen marxilaisen valtioteoreettisen keskustelun kanssa. Tällaisten juttujen kirjoittelu on mainiota sijaistoimintaa mm. tiskauksen, siivouksen ja minkä-tahansa-muun-kuin-gradunkirjoittamisen ohella.

Lempikausiani historiassa ovat mm. ”pitkä 1800-luku” Ranskan vallankumouksesta Venäjän vallankumoukseen (tämä niin aatteellisesti kuin tapahtumiensakin osalta, myös yksittäisiin toimijoihin keskittyen) ja antiikki (jota sivusin hieman tuossa demokratia-jutussani). Vielä ennen varsinaista asiaa tekee mieli huomauttaa, että vaikka tässä oletan aineistoksi suoraan poliittiset/teoreettiset tekstit, tutkimuskohteena ja lähdeaineistonahan voi tietty olla mikä tahansa aikakauden jäänne — mistä tahansa tekstistä tai esineestä saa tietoja sitä ympäröineestä maailmasta.

* * *

Vaikka kokemukseni historian alalla on Mikki Hiiri -tasoa, olen kuitenkin muotoillut käyttööni metodologisia periaatteita, joita olen hyödyntänyt:

Tutkimuksessa edetään ensinnäkin pintatasolta syvemmälle ja nykyisyydestä menneisyyteen. Tutkimus on hyödyllistä tehdä juuri ”päinvastoin” kuin tutkimustulosten esitys.

Jos haluaisin tutkia esimerkiksi jotain seikkaa Ranskan vallankumouksessa (mielessäni on tutkimus babeuvistien ajattelusta), aluksi tutustuisin Ranskan 1700-luvun valistusajattelijoihin. Tutkimus olisi hyödyllisintä tehdä takaperin, eli alkaen siitä ajasta, jota olen tutkimassa. Tällöin aatteelliset yhteydet ja vaikutteet on helpoin havaita, ts. niiden lähteet tulevat selkeimmin esiin (haa, tässä tämä ajatus on esitty jo aiemmin!). Tämä on tutkimuksen ”taustatöistä” suurin, mutta ei mitenkään liian suuri, sillä keskeiset ajattelijat ja tekstit tulevat nopeasti (todennäköisesti) selville vaikkapa muiden tutkimuksia silmäilemällä — ja jo etukäteen on selvää, että vähintääkin muutama keskeinen Rousseaun ja Voltairen teos on hyödyllistä tuntea hyvin ymmärtääkseen vallankumouksellisten aatteellista taustaa. ”Valmiiseen tietoon” on tietenkin suhtauduttava kriittisesti, sillä parhaimmillaan itse löytää yllätyksiä tutkiessaan asiaa. Muodostuneita oppikirjatulkintoja ei voi ottaa annettuna, varsinkaan omaan tutkimusaiheeseensa liittyen — on kuitenkin mahdoton tutkia kaikkea, joten suuri osa muiden tutkimuksesta ja yleisistä uskomuksista on oletettava totuudenmukaiseksi.

Lisäksi hahmottelisin aikalinjan tai ”kartan” Ranskan (ja siihen liittyen Länsi-Euroopan) merkittävimmistä poliittisista tapahtumista 1700-luvulla, sekä 1700-luvun taloudellisesta kehityksestä. Nämä voi poimia suhteellisen helposti valmiista tutkimuksista muutaman päivän työnä (hommaahan voi aina täydentää myöhemmin). Tämän jälkeen taloudellisen, poliittisen ja aatteellisen kehityksen sisälle ja väliin voi alkaa piirrellä yhteyksiä, ja tällaiseen ”karttaan” voi kirjoitella omia huomioitaan.

Vaikkapa Pariisin kommuunin tutkimuksen kohdalla olisi aatteiden jäljitys lähdettävä Ranskan vallankumouksesta, poliittisen ja taloudellisen taustan 1800-luvun tapahtumista (kuten Ranskan–Preussin sota). (Ks. muuten Peter Watkinsin mukava ”dokumentti” kommuunista.) Venäjän vallankumoukseen perehdyttäessä olisi tutustuttava aatteellisesti toisaalta Pariisin kommuuniin, toisaalta (erityisesti Saksan ja Venäjän) sosiaalidemokraattiseen liikkeeseen, ja 1900-luvun alun poliittiseen ja taloudelliseen kehitykseen. Ja niin edelleen.

Sitten voikin aloittaa itse varsinaisen tutkimuksen. Jos kohteena ovat tekstit, esimerkiksi jonkin vallankumouksellisen ajattelu (kuten tässä olen jatkuvasti olettanut, joskin ihan vastaavia taustatietoja tarvitaan tapahtumahistoriankin ymmärtämiseen), on — jos haluaa olla aatehistoriallisesti hardcore — pyrittävä sijoittamaan teksti omaan kontekstiinsa ja selvittämään, mitä kirjoittaja tekee kirjoittaessaan, mitä tarkoitusta varten hän kirjoittaa, jotta tekstin merkityksen pystyy päättelemään. (Eri juttu on sitten jos haluaa vain käyttää vanhoja lähteitä inspiroivina lähteinä filosofisille höpinöilleen; tässä on montaa koulukuntaa.)

Kätevyyden vuoksi käsittelen pian Quentin Skinnerin aatehistorian metodia hyvänä esimerkkinä tällaisesta hc-lähestymistavasta. Riippuu sitten tutkimusaiheesta, mitä ajattelijoita haluaa (ja on sopivaa, akatemiassa kun on tiettyjä ”rajalinjoja”) tutkimuskohteensa rinnalle marssittaa. Ydinajatuksena on se, että tekstin merkitysten ymmärtäminen on niiden tuottamisen prosessin ymmärtämistä.

* * *

Koen siis yleisesti, että tutkimusprosessi on hyödyllisintä aloittaa yleisimmästä kohti erityisintä (tai pinnalta kohti ydintä, ilmiöistä olemukseen jne. miten hienosti asian haluaakaan ilmaista ja millaisia alluusioita viljellä). Edelläkin tämä näkyy esityksessäni etenemisenä aatteista politiikan kautta talouteen, ja siitä tutkimuksen keskiössä oleviin yksityiskohtiin. Tämä etenemistapa ei tietenkään tarkoita, että aatteilla selitettäisiin taloutta, vaan vain sitä, että tässä järjestyksessä edeten on helpompi havaita yhteydet (ajalliset ja muut) asioiden välillä.

Karkeasti sanottuna todellisuudessa taloudelliset tapahtumat (kuten talouskriisi Ranskassa) ovat ”ensin” (vaikka voivatkin olla monin tavoin poliittisten tekijöiden aiheuttamia, kuten sotatoimien), ja niitä seuraavat muutokset politiikassa (johon tietenkin vaikuttavat myös aatteet) ja lopuksi laajemmin vallitsevan aatteellisen ympäristön muuttuminen (joka voi muuttaa politiikkaa jopa vallankumoukseen asti — jolloin ”aatteesta tulee aineellinen voima”). Rankasti yksinkertaistettuna kehityskulut siirtyvät taloudesta politiikkaan ja aatteisiin, mutta yhtälailla nämä eri ”sfäärit” vaikuttavat ristiin keskenään.

Tutkimuksen yleisten linjojen eteneminen lähimpänä nykyhetkeä olevasta ajasta kohti menneisyyttä on kätevämpi tapa kaivella esiin asioiden välisiä yhteyksiä, kuin jos etenisi suoraan kronologisesti — menneisyydestä käsin kun on sokea tulevaisuudelle.

Marxin sanoin ”porvarillisessa taloudessa on avain antiikin talouteen”. Tutkiessaan mennyttä kehitystä, tutkija on kiinnostunut tästä kehityksestä nimenomaan nykyhetken näkökulmasta. Menneisyys voidaan ymmärtää vain nykyhetken kautta. Kun aloitetaan tutkimus ”lopputuloksesta”, voidaan seurata kehityksen kulkua ”takaperin” ja keskittyä tutkimuksessa siihen, mikä on ollut merkittävintä lopputuloksen synnylle

Todellisuudessa tutkimus etenee tietenkin paljon sattumanvaraisemmin kuin tällaisissa kuvauksissa. Metodologia on polku, jota pitkin on pyrittävä kulkemaan, mutta pysähdyksiä ja sivuaskelia tapahtuu väistämättä; välillä polkua seurailee suoremmin, välillä puiden juuriin kompastellen — ja välillä kiinnostus kohdistuu johonkin polulta näkyvään kohteeseen, jota on vain ihan pakko käydä tarkastelemassa, vaikka hetkeksi polku katoaisikin näkyvistä. (Sori, melkein innostuin tuon metaforan kanssa — näin mielessäni hieman utuisen metsämaiseman, jossa oli osin laudoin päällystetty polku, ja kohdin liukkaita juuria. Sitten olinkin tässä pöydän ääressä.)

Quentin Skinnerin aatehistorian metodi

Nyt siirrytään hardcore-osastolle. Quentin Skinner pyrki muodostamaan yleispäteviksi sopivia tulkinnan periaatteita artikkeleissaan Meaning and Understanding in the History of Ideas (1969) ja Motives, Intentions, and the Interpretation of Texts (1972), jotka hän on julkaissut pienin muutoksin myös kirjassaan Visions of Politics, Volume 1: Regarding Method (2002). Skinnerin metodologia nojaa Ludwig Wittgensteinin postuumisti julkaistuun teokseen Philosophische Untersuchungen (1958/1971) ja J. L. Austinin otsikolla How to Do Things with Words (1962) julkaistuihin luentoihin. (Skinneriä on toki kritisoitu monelta taholta, kuten mm. Ellen Meiksins Wood, mutta ei mennä tässä siihen.)

Skinner katsoo olevan kaksi virheellistä tapaa tutkia aatehistoriaa: teksti ymmärretään joko vain kontekstin kautta tai tekstistä itsestään lähtien, jolloin vanhojen tekstien nähdään sisältävän ajatonta ja yleispätevää viisautta. Kumpikin käsitys on Skinnerin (1969, 3–5) mukaan sopimaton tapa minkään kirjallisen työn ymmärtämiseen. Tutkija voi virheellisesti pitää käytettyjä käsitteitä ajattomina ja tarkastella sekä vertailla esimerkiksi eri aikakausina, eri ympäristöissä eläneiden ajattelijoiden kirjoituksia jostain ”perustavasta kysymyksestä” kuten valtiosta kommentteina yhteen ja samaan kysymykseen.

On vältettävä tutkittavien käsitteiden universalisointia. Yhdessä tutkimuskohteen historiallisuuden kanssa on ymmärrettävä myös oma historiallisuutensa. Tutkittavan tekstin kontekstiin kuuluvat yhteiskunnallisen ympäristön lisäksi tekstin tekijä, kuten Mikko Lehtonen Merkitysten maailmassa (1996, 113) huomauttaa, ja myös tutkija itse, joka Markku Hyrkkäsen Aatehistorian mielen (2002, 215) mukaan on tutkimuksen tärkein konteksti.

Oman vaikeutensa menneen ajan ajattelun tutkimiseen tuo käsitteiden merkitysten vähittäinen muuttuminen. Tulkittaessa vanhaa tekstiä kielen sisältö on pystyttävä kääntämään nykyiselle kielelle. (Ks. Skinner 1969, 31.) Tulkinnassa pyritään saavuttamaan merkitys, jota kirjoittaja on tekstillään tarkoittanut. Lopullista ”oikeaa” tulkintaa ei ole mahdollista saavuttaa. Kun tutkija tietää kirjoittajan motiivit ja intentiot, hän tietää myös mikä on kirjoittajan suhde tekstiinsä. (Skinner 1972, 393–394, 400.)

Ludwig Wittgensteinin mukaan sanan merkitys on sen käytössä, ja merkityksen voi ymmärtää vain kokemuksen kautta, käyttämällä kieltä jossakin yhteisössä. Ymmärtääkseen lauseet, on ymmärrettävä yhteisön käyttämä kieli. Merkitykset muodostetaan kielessä, tietyssä elämänmuodossa. (Wittgenstein 1958/1971, 73–74, 105 ja 113–114; merkinnät 138–139, 199 ja 241–242.)

J. L. Austin erottaa toisistaan lauseiden lokutionaariset, illokutionaariset ja perlokutionaariset teot. Lokutionaarinen teko on lauseen merkitys perinteisessä mielessä. Sanoessamme jotain teemme samalla myös illokutionaarisen teon eli esimerkiksi varoitamme, käskemme tai ironisoimme. Perlokutionaariset teot ovat sitä mitä saamme aikaan sanoillamme eli esimerkiksi vakuutamme tai johdamme harhaan. (Austin 1962, 109.)

Skinner keskittyy tekstistä havaittavissa oleviin illokutionaarisiin intentioihin, eli siihen mitä kirjoittaja tekee kirjoit­taessaan tietyllä tavalla. Hänen mukaansa muillakin intentioilla, kuten mihin kirjoittaja pyrkii tekstiä kirjoittaessaan, ja motiiveilla on merkitystä tekstin tulkinnassa. Skinnerin mielestä kirjoittajan illokutionaaristen intentioiden tunteminen käy yksiin kirjoituksen merkityksen tuntemisen kanssa. Huomion keskipisteessä on mitä kirjoittaja teki tekstissään. Teksti voi olla jonkin puolustusta tai hyökkäystä jotain vastaan, jonkin ivaamista tai ylistystä, jonkin kritiikkiä tai täydentämistä. Illokutionaarisen teon havaitsemiseksi on tiedettävä mitä kirjoittaja on saattanut tarkoittaa kirjoittaessaan. Tutkijan on kyettävä mahdollisimman hyvin ajattelemaan tutkittavan ajattelijan tavoin. (Skinner 1972, 403–404; Skinner 2002, 47, 93–94, 104 ja 111.)

Tutkittaessa tekstin sisältämiä merkityksiä, on keskityttävä itse tekstin lisäksi ”on the prevailing conventions governing the treatment of the issues or themes with which that text is concerned” (Skinner 1972, 406). Jotta tutkija ymmärtää mitä kirjoittaja tekee käyttäessään tiettyä käsitettä tai argumenttia, on tarkasteltava mitä kaikkea tuolla käsitteellä on voitu tehdä tietyn teeman käsittelyssä tiettynä aikana. Kirjoittajat ovat kirjoittaneet tullakseen ymmärretyiksi, joten käsitteitä on voinut käyttää vain tietyillä yleisillä tavoilla. Lisäksi Skinnerin mukaan on tarkasteltava kirjoittajan henkistä maailmaa, hänen asemaansa historiallisesti ja sosiaalisesti. Teksti on tekijäänsä kiinnittynyt. (Emt., 403–404 ja 406–408.)

[T]he types of utterance I am considering can never be viewed simply as strings of propositions; they must always be viewed at the same time as arguments. But to argue is always to argue for or against a certain assumption or point of view or course of action. It follows that, if we wish to understand such utterances, we shall have to find some means of identifying the precise nature of the intervention constituted by the act of uttering them. This I consider the most important step we need to take in any attempt to grasp what someone may have meant by saying something. (Skinner 2002, 115.)

Tutkijalla on oltava ymmärrys tekstin tuottamisen kontekstista. Yhtä tärkeää on omien käsitysten kriittinen tarkastelu, oman itsen tarkastelu tutkimusaineiston kontekstina. Tutkittava teksti on tuotettu tietynlaisessa ympäristössä tiettyyn aikaa tietylle kohdeyleisölle. Lisäksi on huomattava että myös tutkija itse elää tietynlaisessa yhteiskunnallisessa ympäristössä ”having its own local beliefs and arrangements of social and political life” (Skinner 1969, 52).

[käsikirjoitus katkeaa tässä]

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s